さよなら

Istun kavereiden talossa jalat tatamilla ja mietin, mitä voi tai pitäisi viimeisessä bloggauksessa sanoa. Kone lähtee Suomeen 11 h kuluttua ja tapaan pomoni 4h 23 min päästä, kun se vie minut lentokenttäbussille ja ottaa autoni myytäväksi Tomiokan uusille JETeille. Sitä ennen pitää sulkea lopulliset matkalaukut, ajaa Otasta Tomiokaan, viedä pitkän mutkan kautta Miken unohtunut golfmaila Maebashiin ja fiilistellä viimeistä yötä Japanissa. Toisaalta ajaminen sopii tähän yöhön. Vaihtuva valomainos- ja kylämaisema ratin takaa on leimaavimpia mielikuviani Japanista.

Vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Olen alkanut lumilautailemaan, tavannut paljon uusia ystäviä, oppinut uuden kielen alkeet, ostanut auton, käynyt Thaimaassa, kärsinyt kesän kosteudesta ja kuumuudesta sekä talven hyisyydestä, uinut Tyynessä valtameressä, aloittanut elämäni ekan blogin, aloittanut bändin ja tehnyt levyn, soittanut keikan Japanin suurimilla festareilla, tottunut käyttämään vanhakantaisia menetelmiä tässä huippuelektroniikan kehdossa, syönyt ja juonut törkeän hyvin, jne. Ennen kaikkea olen kai oppinut paljon japanilaisesta elintavasta ja kulttuurista. En tiedä mitä siitä kertoisin. Varmaan seuraavan vuoden ajan aloitan jokaisen Suomessa käymäni keskustelun: “Japanissa…”, joten kärsivällisyyttä ystävät. Vuosi on ollut kokonaisvaltainen ja upea. Mahtavaa asua vieraassa maassa ja löytää jatkuvasti jotain uutta. Tai tajuta, miksi ihmiset toimivat tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa. Voidaan kai puhua kulttuurin ymmärryksestä. Toisaalta on ollut joskus ärsyttävää ja noloa, kun ei oo osannut tehdä jotain juttua maan tavalla. Ulkomaalaisena tietty minulle on annettu paljon anteeksi. Japanilaiset ovat ystävällisiä, mutta saisivat puhua asioista suorempaan. Todellinen haaste on ollut myös selviäminen arjesta kielen takia. Todella harva maan asukki puhuu englantia. Onneksi minulla on ollut ystäviä, jotka ovat olleet maassa pidempään kuin minä ja he ovat auttaneet minua. Olo on haikea. Monta uutta hyvää ystävää täytyy jättää taakse, kun tuntuu, että on vasta tutustunut heihin. Toinen vuosi Japanissa olisi varmasti ollut antoisa, kun on löytänyt oman ystäväpiirinsä ja tuntee maata paremmin. Toisaalta olo on helppo ja hyvä kotimaahan paluun johdosta. Tulevaisuus on auki. On sääli hylätä hyvä palkkatyö Nyt joutuu aloittamaan rakentamisen taas vähän lähempää alkua. En osaa summata vuotta tähän. Jos sen tahtoisi tehdä, pitäisi kirjoittaa romaanisarja. Surullinen, iloinen, itkettää, naurattaa, heinäsirkat ja ilmastointi, ahdistaa, helpottaa, liian kuuma, mahtavan lämmin, lähdön haikeus ja kotiinpaluun riemu, tuntuu hyvältä ja pahalta.

Mahtava vuosi. Tämä blogi hiljenee. Sayonara さよなら.

Fujikyu Highland 12 h

Eilen tehtiin Miken kanssa reissu huvipuistoon: Fujikyu Highlandiin. Herättiin viideltä ja oltiin puistossa perillä juuri ennen kahdeksaa kun ensimmäiset laitteet käynnistyivät. Paikka on upea: Fuji-vuoren juurella. Japanin kansallisnähtävyys hupilaitteiden taustalla antaa kyydeille vieläkin ylevämmän fiiliksen.

Puistossa on kolme maailmanennätys-vuoristorataa. Fujiyama pitää hallussaan maailman korkeimman titteliä (79 m), Dodonpa nopeusennätystä (172 km/h) ja Eejanaikassa on eniten silmukoita (myös istuimet pyörivät). Elämäni parhaat vuoristoradat, ei voi muuta sanoa. Vaikka Dodonpan alkukiihdytys painoi poskipäät korviin ja Eejanaikassa maailma pyöri uusille raiteille, omaksi suosikikseni nousi Fujiyama, jonka melkein pystysuora 79 m:n pudotus sai adrenaliinipitoisuuden jonnekin kauas yli sallitun rajan. Tämä rata oli päivän ensimmäinen ja viimeinen teko.

Toinen päivän huippukohta oli kummitustalo Senritsu. Miljöönä oli hylätty sairaala, jonka potilaat ja henkilökunta olivat zombeja. Paikka oli tehty todella taiten. Suuren talon läpi kuljettiin kapeita käytäviä pitkin. Rekvisiitta oli ensiluokkaista: pyörätuoleja, sairaalakojeita, ruumiita, jne. Paras juju talossa olivat elävät näyttelijät. Liikkuvat nuket eivät niin pelota, mutta kun kierroksen alussa pitkällä käytävällä oikea zombie lähtee selän takaa ajamaan sinua takaa, niin oma kävelyrytmikin muuttui hetkessä varsin ripeäksi juoksuksi. Tosi tehokasta pelottelua. Vaikka tietää, etteivät näyttelijät tee sinulle pahaa, niin mieli sanoo toisin, kun se eläytyy leikkiin mukaan. Tämän jälkeen aistini terästäytyivät äärimmilleen ja kuljin koko kierroksen pää pyörien. Pimeistä nurkista eloon heräävät elävät kuolleet aiheuttivat jatkossakin todellisia kauhun väristyksiä.

Mainitsemisen arvoisia ovat myös pari pelattavaa hupailukohdetta. Ensimmäisessä kerättiin Gundam-robotille magneettikenttää ja toisessa koottiin muinaisen Japanin armeijoita. Molemmissa periaate on sama. Kävijä saa PDA-laitteen, johon täytyy kerätä dataa valosensoroista. Sensorit on piilotettu rakennuksen sisään. Mukava, kun oli osallistuvaa fyysisyyttä mukana pelissä, eikä vain ruudun edessä istumista. Ehkäpä juuri tämä teki myös kummitustalosta niin toimivan. Junan vaunussa istumisen sijaan täytyi pinkoa omilla jaloilla pakoon.

Vaikka Japanissa on juuri menossa kesälomakausi, puistossa ei ollut liikaa tungosta. Valittiin tarkoituksella torstai vierailupäiväksi. Pisin jonotus oli kummitustaloon, mikä vei n. 1,5 tuntia. Tämä ei ole kauan suhteutettuna siihen, että japanilaiset ystävät kertoivat pahimmillaan jonottaneensa vuoristorataan 4 h. Kaikenkaikkiaan mahtava päivä: 12 tuntia huvipuistossa!

Muutto Tomiokasta

Nyt olen koditon. Eilen muutin Tomiokan kämpästä pois. Koko kämppä piti tyhjentää, koska seuraava JET ei tule asumaan siinä. Sunnuntai ja maanantai menikin pakatessa ja siivotessa. Hiki virtasi norona pelkästä vaatekaapin tyhjentämisestä. Sairaan kuuma. Onneksi Suomen muutoista oli rutiinia ja tiistaina kämppä oli tyhjä tunnissa, kun olin pakannut kaiken laatikoihin. Haikea mieli… Paljon ystäviä ja kokemuksia jää taakse. Katselin ma-iltana ukkosmyrskyä parvekkeelta. Sopi tunnelmaan. Nyt asun  Nikuajaga-kitaristi Peten talossa Otassa reilun viikon.

Fujirock – festivaaliraportti

Mahtavat festarit! Lämpöä ja bändejä riitti. Oma keikka meni sairaan hyvin.

Festareille lähdettiin torstaina treenien kautta. Se olikin ainoa kerta, kun soitettiin yhdessä koko keikkamiehistöllä ennen esiintymistä. Nikujagalla oli muutamassa biisissä tukena kosketinsoittaja, Sam. Nickin kanssa ehdittiin treenata vain kahtena päivänä, mutta nopeasti päästiin samaan vireeseen, mitä menneen vuoden aikana ollaan oltu.

Paras ylläri lähdön hetkellä oli Adamin auto. Matka taitettiin bändin omalla keikkabussilla, joka sai ansaitsemansa huomion parkkialueella.

Torstai- ja perjantai-illan välisenä aikana jaettiin myös 3000 keikkaflyeria festarivieraille. Perjantaiyön keikka olikin huippu. Yleisöä oli runsaasti, roudarit joutui töihin basson kanssa, soitto kulki, Nick stagedaivasi ja pääsin heittämään rumpukapulat yleisöön lopussa. Isolla lavalla isot elkeet. Täältä kuvia ja pikkukuvasta keikka kokonaisuudessaan videolta.

Fujirock-miljöö oli upea: telttailualue laskettelurinteessä, lavat laaksossa, festaritaidetta siellä täällä. Käytännön ongelmia tämä tietty aiheutti. En jaksanut kavuta hakemaan unohtunutta kameraa teltalta lauantaipäivänä. Päälava oli hyvässä paikassa alarinteessä. Lavan näki nousevasta katsomosta kauempaakin.

Yleisfiilis oli äärimmäisen rento. Ilmaisten lippujen takia ei ollut painetta kiirehtiä katsomaan bändejä ja pystyi nauttimaan festivaaleista ihan erilaisella rauhallisuudella kuin yleensä. Nickin tuttava Heineken-teltan hanan takana säästi meiltä monta jeniä. Turvatarkastukset olivat nimelliset ja repussa saattoi kuljettaa alueelle mitä vaan. Tämä on myös Japanin hyvä puoli. Rettelöintitilastot ovat minimaaliset, koska se ei yksinkertaisesti kuulu tämän kansakunnan meininkiin. Kaikilla on hyvä mieli ja rauhalliset festarit. Propsit siitä. Myös puhtaus on ihan eri luokkaa kuin Suomessa. Jengi täällä vie roskat roskikseen.

Järjestelyistä voisi sen verran motkottaa, että vesipisteitä ja vessoja olisi saanut olla enemmän, mut nämä taitaa olla vakioita melkein kaikilla festareilla. Suihkuihin oli luonnollisesti valtavat jonot ja omalla kohdalla niiden virkaa toimitti joki/vuoripuro. Hyisen veden tuoma helpotus oli olennaista viikonlopusta selviytymisen kannalta. Sää oli kaunis melkein koko ajan. Pilvet olivat tervetulleita kuumuuteen ja ainoa kunnon sade tuli vasta maanantaiaamuna. Tapasin jonkun suomalaisen tytönkin festivaaleilla. Outoa oli, että ensimmäinen repliikki häneltä oli “Ootko sää se Lauri?” Eipä voinut kuin myöntää. Se oli jostain kuullut, että paikalla on tyyppi nimeltä Lauri. Aika huvittavaa…

Bändejä oli valtavasti, mistä johtuen myös missasin niitä paljon. Perjantai meni omaan keikkaan keskittyessä ja kovasti odottamani The Cure oli lievä pettymys. Livenä yhtye oli hieman liian monotoninen. Toki Inbetween Days, Lullaby, Just Like Heaven, Lovesong, Friday I’m In Love, ym. pop-helmet saivat suun hymyyn. Kovasti harmittaa, kun samaan aikaan soitti Yo La Tengo. Myös John Butler Trion keikkaa kaverit kehuivat tosi paljon, mutta oman keikan järjestelyjen takia en taipunut sinne. Vaatii tarkempaa tutustumista. Aiemmin päivällä soittanut Kings Of Leon oli vaan tylsä.

Lauantai paljastui henkilökohtaiseksi musiikilliseksi huippupäiväksi, josta oma Fujirock top-3 näyttää rakentuvan: !!!, Deerhoof sekä Iggy & Stooges. !!!:n musiikkiin keikka oli lähes ensikosketus, mutta meno oli vakuuttavaa ja käynnisti lauantai-aamun juuri oikealla tavalla: suoraan grooveen. Deerhoof soitti kaksi keikkaa festareilla ja näin molemmat. Mahtava bändi. Söpöjä ja hulluja poppikappaleita valtavalla antaumuksella soitettuna. Lauantai-illan pienen lavan esiintymisen takia missasin puolet Beastie Boysista. Illan esiintyjien valinta oli muutenkin vaikea, sillä samaan aikaan soitti vielä Rriiccee Music Vincent Gallo. Päivä oli bändien osalta ehdottomasti mielenkiintoisin ja jouduin tinkimään mm. Omar Rodriguez Lopez Groupin, Ashin ja Atarisin keikoista. Iggy & Stooges… mitä voin sanoa? 60-vuotias keulahahmo oli vähintään yhtä energinen kuin aiemmin päivällä soittaneen !!!:n laulajat. Keikka oli yltyä kaaokseksi, kun Iggy kutsui yleisöä lavalle. Kun japanilaiset lopulta rohkaistuivat, lava täyttyi ääriään myöten ja kesti hyvä tovi tyhjentää se parin biisin jälkeen. Me yritettiin myös lavalle, mutta olisi pitänyt olla edempänä. Eteneminen pysähtyi yleisömassaan 10 metriä ennen turva-aitaa.

Sunnuntain aloitti Deerhoof. Toimi myös aamufiiliksissä isolta lavalta. Päivän ohjelmaan kuului alueeseen tutustuminen, mitä en ollut ehtinyt aiemmin tehdä, sekä jälleen uintireissu joelle White Stagen takana. Pääasiassa viihdyinkin kyseisellä lavalla päivän. Ehdin juuri kuulemaan lopun Electralanen esiintynmisestä, minkä perusteella musaa täytyy saada myös iPodiin. The Shins poppasi upeasti ja vetivätpä coverina Pink Floydin Breathen, ahh…. Illalla Vooredoms paukutti Wizarin (=viskiä ja urheilujuomaa, taisi olla viimeinen kerta) valelemasta tajunnastani läpi kolmen rumpalin voimin. Yhtyeen musiikista kertoo jotain kai se, että bändi oli talvella Sonic Youthin lämppärinä Tokiossa. The Battlesin halusin nähdä, mutta taisin olla katsomassa Happy Mondaysia.

Brittimusiikki on todella suosittua Japanissa. Itselle oli lähinnä nostalgista todistaa Ocean Colour Scene ja Kula Shaker livenä, mutta täytyy sanoa, että molemmat bändit kuulostivat tosi hyviltä. Vihdoin pääsi laulamaan Tattvan ja Govindan yleisön joukossa. Lisäksi oli sangen mielenkiinoista katsella lihavaa Shaun Ryderia kiiltävän mustassa nahkatakissa ja farkkushortseissa sekä Beziä nostattamassa yleisön fiilistä Happy Mondaysin keikalla. Soittivat muuten myös Black Grapea. Ehkäpä hupaisimman brittihetken tarjosi kumminkin Jarvis Cocker. Ennen pelkkää soolomateriaalia sisältäneen setin lopetusta laulaja lupasi, että yleisö varmasti tuntisi viimeisen kappaleen. Seuraavaksi ei kuultu suinkaan Pulpia, vaan Paranoid

Hieman festarifiilistä laski, kun tajusi, että monia täällä saatuja ystäviä näki todennäköisesti viimeistä kertaa, tai ainakin hyvin pitkään aikaan. Mutta kaiken kaikkiaan upea viikonloppu! Nikujagan kiertue jatkui vielä keikalla Takasakissa maanantaina. Festariuupumuksesta huolimatta (tai ehkä siitä johtuen) veto oli parhaita, mitä ollaan soitettu. Ilta oli nimetty Nikujagan mukaan ja klubilla sai ostaa illalliseksi sitä itseään. Levyt myöhästyivät julkistamiskeikalta Fujirockista ja me saadaan ne tänään.

Työt loppuu

Tänään oli viimeiset englannin tunnit. Huomenna on enää lukukauden päättäjäiset. Illalla onkin sitten Kita chun enkai, eli pääsee sushin, sashimin ja osaken makuun. Työt jatkuu vielä 6.8. saakka, mutta opetusta ei enää ole. Varmaankin autan valmistelemaan seuraajiemme saapumista. Lennän Suomeen Lontoon kautta 16. päivä. Asioita järjestämällä sattui hyvä tuuri: samassa koneessa kotiin matkustaa myös Nikujaga-kitaristi Pete!

Maanjäristys

Eilen aamulla koin maanjäristyksen! En tiedä, pitäisikö tästä olla innoissaan vai peloissaan, mutta tavallaan olen ensimmäistä. Ainakin se on jotain, mikä on Suomessa harvinaista. Heräsin aamulla siihen, kun sänky heilui ja keittiössä kamat kilisi jotenkin oudosti. Olin sen verran unimaailmassa vielä, etten ollut varma kokemani autenttisuudesta. Arvelin kyllä jo silloin, ettei lähitiellä raskas autokaan voisi sellaista aiheuttaa, mutta nukahdin välittömästi uudelleen. Hesarin uutisista myöhemmin selvisi, että keskus oli jopa tässä aika lähellä: Japanin luoteispuolella, Niigatan rannikolla. Talvella tuli käytyä Niigatassa laskettelemassa ja myös ensi viikon Fujirock on ks. läänissä. Opettajakollegani kertoi juuri, että muutama vuosi sitten alueella oli iso järistys ja sen jälkeen on Gunmassakin tärähdellyt vähän useammin.

Broken the Blue

Japanilainen suosikkiyhtyeeni on löytynyt: Broken the Blue. Soittivat samalla keikalla Nikujagan kanssa viikonloppuna. Ja kun yhden biisin loppusäkeessä toistettiin :”Ato de nikujaga”, olin myyty Hyvää altsurokkia vähän Sonic Youthin hengessä. Livenä bändi oli paljon äänekkäämpi kuin levytyksillään, mut niinpä taitaa monen yhtyeen kohdalla olla. Ensimmäisen kerran näin Japanilaisen bändin oikeasti heittäytyvän mukaan musiikkiin, laittavan itsensä likoon, tunteen paloa, intensiteettiä ja uskaltamista. Tämä on oikeasti harvinaista. Stereotypiat pidättyvästä kansanluonteesta pitävät paikkaansa. Oon nähnyt monia rokkibändejä ja muutamia jazz-yhtyeitä lavalla, mutta kaikkia on vaivannut sama tauti: sieluttomuus ja jäykistely. Teknisesti ollaan taitavia, mutta kun ei osata irrotella, niin kokonaisuudessaan homma ei vaan groovaa. Yritetään järkätä joku yhteiskeikka Broken the Bluen kanssa vielä ennen kuin Nikujaga poistuu toistaiseksi maasta.

http://web.mac.com/brokentheblue3
http://www.myspace.com/brokentheblue

Suomi, JET, automurto, bändi

Edellisestä bloggauksesta onkin jo hetki vierähtänyt, eli nyt kai on paikallaan kerrata kuluneen kuun huippukohdat. Enää ei muuten kulu kuin kuukausi ja vuosi Japanissa on täynnä. Nopeasti on mennyt.

Kesäkuun alussa kävin Suomessa pari viikkoa moikkaamassa AK:ta, grillaamassa ja pääsykokeissa (VR:n alennukset täytyy turvata, jos nyt vaikka Lay:sta sattuisi valmistumaan). Nyt odotellaan tuloksia. Niitten pitäisi tulla heinäkuun 17. Suomen syksy onkin muuten aika kysymysmerkki. Ainoa varma, mitä osaan sanoa on, että asetun Tampereelle ja haluan mennä pianotunneille.

Kotimaassa oleilun aikana uudet Tomiokaan tulevat JETit olivat selvinneet. 3 miestä tulee Amerikan Yhdysvalloista, 1 nainen Singaporesta ja intialaisen naisen vastausta odotellaan vielä. Kaikki nykyiset enkun opet siis lopettavat. Pitäisi saada auto myytyä jollekin uudelle tulijalle. Surkeassa kunnossahan se on, mutta eteenpäin vielä kulkee. Myyn joka tapauksessa sen halvalla. Käytännössä haluan menopelistä rahaa vain juuri maksamani kaksi vuotta voimassa olevan katsastusmaksun verran.

Autoista puheenollen, viimeisen kuukauden aikana olen myös ensimmäisen kerran elämässäni ollut osallisena auto-murrossa. Nikujagalla oli keikka uudella miehistöllä (Nickin korvikkeeksi ollaan pyydetty Todd ja Adam, mutta Nick siis palaa Fujirockiin). Kun aamun tunteina roudattiin soittokamat takaisin autoihin, Pete onnistui lukitsemaan omien Daihatsun avaintensa lisäksi myös Miken avaimet sisään autoonsa. Raollaan olevasta takaikkunasta aikamme yritettyämme turhaan kurotella oven nuppia, Adam otti ohjat käsiinsä. 2-3 mm. paksuisen jäykän rautavaijerin päähän syntyi näppärästi silmukka. Parin tyypin voimin vedettiin matkustajan ovea raolleen, vaijeri sisään ja ovi oli kahdessa minuutissa auki. Adam on kuulemma muutaman kerran lukinnut omat auton avaimensa sisään.

Nikujagan levy etenee. Se on juuri nyt Kiinalaisessa painossa ja valmistunee hyvissä ajoin ennen Fujirockia. Se toimitetaan rahtina ja meidän pitää käydä noutamassa se Naritan lentokentältä. Siitä tulee varmaan aika missio. Eka haaste on edes löytää autolla lentokentälle.

Jon Auerin ja John Wesley Hardingin keikallakin kävin. Piti vaan lähteä ennen Jonin osuuden puoltaväliä, kun illalla oli juurikin tuo automurtoon päättynyt keikka täällä Gunmassa. Vähän harmittaa, mut shooganai.

Brittien B-liiga

Tulipa Fujirockin esiintyjälistaa katsellessa nostalginen olo. 90-luvun brittipop-huumassa syntyneet Ocean Colour Scene ja Kula Shaker soittavat festareilla. Kula Shakerhan rynni debyyttilevyllään selkeästi Brittilän musamaailman A-liigaan, mutta enpä tiedä, nousiko Ocean Colour Scene oikein kunnolla ikinä sinne. Pohdin tätä siksi, koska pari viikkoa sitten olin katsomassa uutta englatilaista Switches-yhtyettä Tokiossa. (Orkesteri soittaa myös Fujirockissa). Nopeassa ennakkotutustumisessa bändi vaikutti ok:lta, mutta keikalla karu totuus paljastui: persoonattomin bändi pitkään aikaan. Kitara-rock voi pahimmillaan olla pirun tylsää. Switchesin ilmeisiä vaikuttimia ovat olleet ainakin glam-rock, 90-luvun brittipop ja viime vuosien suosikkivirtaus: tanssittava uuden aallon kitara-pop. Ongelma oli siinä, että vaikuttimista ei muodostunut kiehtovaa musiikillista kudelmaa, vaan biisit olivat lähinnä huonoja rip-offeja T-Rexiltä, Blurilta ja Franz Ferdinandilta. Ilmiöhän on tismalleen sama kuin 90-luvun brittipopissa. Oasiksen ja kumppaneiden rinnalle saatiin tusinoittain mitään sanomattomia bändejä (Shed Seven, Cast, Menswear, The Bluetones…) joista ei muutaman vuoden olemassaolon jälkeen jääneet elämään kuin levypomojen pettymyksen huokaus.

Ydinkysymykseni on: syntyykö tällaisia B-luokan bändejä helpommin Britanniaan kuin jenkkilään ja miksi? Vai eikö Amerikan kakkosliigalaisten ääni vain kanna Eurooppaan asti puhtaasti maantieteellisistä syistä johtuen?

Keikkapäivä…

…Fujirockissa on perjantai 27.7. Soittoajasta ei oo vielä tietoa. Toivotaan nyt vaan, ettei mene päällekäin The Curen kanssa. Rookie-lavalla eka bändi aloittanee vasta klo. 22 ja muut lavat aloittaa jo kymmeneltä aamulla.